Tarinan anatomia

Tässä muutamia vihjeitä kirjoittamisesta kiinnostuneille.

Valitse idea, joka saa sinut kirjoittamaan.

Tärkeintä on löytää tarina, jonka todella haluaa kertoa. Kirjan kirjoittaminen on pitkä ja raskas prosessi ja innostuksen on kannettava raskaidenkin työvaiheiden läpi. Idean on tunnuttava hyvältä vielä siinä vaiheessa, kun on kirjoittanut 20 000 sanaa ja edessä on 60 000 lisää, kun on kuluttanut sen parissa joka päivä kymmenen kuukautta, kun kirjoittaa tarinaa neljättä kertaa uudelleen ja lukee läpi viidettätoista, kun tarttuu viidennen kerran 400-sivuiseen valokopionippuun punakynän kanssa ja aloittaa ensimmäisen sivun ensimmäiseltä riviltä.

Moni idea tuntuu tuoreeltaan hyvältä ja sormet syyhyävät aloittaa kirjoittaminen siltä istumalta, mutta malta mielesi. Harkitse, ota etäisyyttä ja mieti uudelleen. Oma innostus tarinaan on ehdoton välttämättömyys – jos se puuttuu, mikään muu ei auta.

Mutta pelkkä innostus ei riitä. Idean on kyettävä synnyttämään tarina, kantamaan riittävän kauas. Siihen on sisällyttävä lupaus kunnon tarinasta.  Yleensä ideasta näkee jo vaistonvaraisesti, onko tämä puoli kunnossa. Millaisia ihmisiä tarinaan kytkeytyy? Mitä jännitteitä heidän välillään on? Mitkä ovat heidän panoksensa? Kuinka suureksi tarinan huippukohta voi kasvaa? Mitä sivujuonia asetelma tarjoaa? Ovatko motiivit suhteessa tekoihin? Ovatko voimat ja vastavoimat riittävässä, mutta eivät liian suuressa epäsuhdassa? Ja niin edelleen.

Idea kannattaa esittää yhden tai kahden lauseen konseptina, joka lyhyydestään huolimatta sisältää muutaman sanan tarinan, mielellään myös päähenkilön. Pelkän konseptin laatimisesta on maailmalla lukuisia enemmän tai vähemmän onnistuneita oppikirjoja, sillä vahva konsepti on kovaa valuuttaa muun muassa Hollywoodissa.

Hyvän konseptin keksiminen on äärimmäisen vaikeaa – ja mitä vaikeampaa jokin on, sitä enemmän sillä on onnistuessaan arvoa. Huono kirjoittajakaan ei voi pilata hyvää konseptia, mutta hyväkään kirjoittaja ei saa kunnollista lopputulosta huonosta konseptista.

Karjalan lunnaiden konsepti on karkeasti ottaen tällainen: ”Nainen päättää kiristää Karjalan takaisin myrkyttämällä valtionpäämiehet – mutta tulee itse kiristetyksi.” Ruttokellojen konsepti menee tähän tapaan: ”Venäläinen mafiajohtaja lavastaa mediahuijauksella kansallisen kriisitilanteen ja nostaa sen siivellä presidentiksi marionettinsa – mutta kriisi uhkaakin muuttua todelliseksi.” Näissä konsepteissa on monia puutteita mutta ne pystyivät synnyttämään tarinan, joka minua kiinnosti kertoa – ja se on pääasia.

Jos saat muotoiltua tarinastasi kiinostavan konseptin, ei haittaa vaikka laittaisit sen kustantajalle menevän saatekirjeen alkuun. Kustannustoimittajien huoneiden nurkissa on vinot pinot käsikirjoituksia, joiden joukosta sinun on erotuttava. Paras tapa on antaa heti selkeä viesti siitä, että sinulla on vahva tarina. Sellaisesta jokainen kustantaja on kiinnostunut. Aina parempi jos se on myös hyvin kirjoitettu, mutta tarina on tärkein.

Jos sinulla on vaikeuksia tarinan ytimen hahmottamisessa, pohdi asiaa. Usein on kysymys fokuksen säätämisestä tai näkökulman valinnasta, mutta on myös mahdollista, että vika on syvemmällä. Mitä varhaisemmassa vaiheessa ratkaiset ongelman, sitä enemmän säästät itseltäsi turhaa työtä.

TARINAN RAKENNE, HENKILÖT JA JUONI

Jos idea toimii, tarina alkaa kehittyä kuin itsekseen. Muutaman lauseen konsepti on kuin spraypulloon ponnekaasulla pakattu partavaahto, joka alkaa paisua kun sen päästää vapautumaan. Sinun tehtävänäsi on ohjailla ja antaa tarinalle muoto. Hyvä konsepti on samalla kertaa kartta ja kompassi; siihen on rakentuneena alkutilanne ja suunta.

Tärkeää on myös rakenne. Se kannattaa piirtää näkyviin, koska rakenteen hahmottaminen visuaalisessa muodossa helpottaa työskentelyä. Teen yleensä kaksi erilaista kaaviota: henkilökartan ja juonikartan. Tässä vaiheessa on mahdollista huomata virheitä ja tehdä korjauksia. Niiden jälkeen alkaa varsinaisen tarinarungon ja kohtausluettelon tekeminen sekä henkilöiden luominen.

Tarinan runko on se perusta, jolle kaikki muu rakentuu. Kirjan idea on saattanut saada alkunsa tilanteesta johon päähenkilö joutuu, mutta pelkkä henkilön luominen ilman rakennetta ei vie kirjantekoprosessia eteenpäin.

Sama koskee juonta. Se on tapahtumien ketju, joka yhdessä henkilöiden kanssa pitää tarinan liikkeessä. Ikivanha vastakkainasettelu juoni-henkilöt on mielestäni perusteeton – ilman juonta ei ole henkilöitä eikä ilman henkilöitä ole juonta. Molemmat rakentuvat toistensa varaan.

Vanhoissa klassikoissa Dostojevskista Flaubertiin on selkeä, eteenpäin vievä juoni ja uskottavat, kiinnostavat henkilöt. Joissain kirjoissa tarina saattaa olla juonikeskeisempi, joissain henkilökeskeisempi. Jos tarinassa on paljon tapahtumia, ei ole mahdollista paneutua kattavasti henkilöihin ellei teoksesta saa tulla 800-sivuinen. Jos neljällä sadalla sivulla katetaan satakunta juonipistettä, ei yksinkertaisesti ole tilaa käsitellä liiemmin henkilöitä.

Mutta kysymys ei tietenkään ole nollasummapelistä. Henkilöt rakentuvat tehokkaimmin toiminnan yhteydessä, dynaamisesti. Henkilö on yhtä kuin hänen tekemänsä valinnat. Jos päähenkilö tulee kolaripaikalle, jossa bussi roihuaa liekeissä matkustajat sisällä, niin mitä hän tekee? Hänen valintansa rakentaa lukijalle kuvaa siitä, millainen ihminen hän on.

Valintojen ei tarvitse olla dramaattisia elämän ja kuoleman kysymyksiä – arkiset asiat hoitavat samaa tehtävää. Pelkkä kahden ihmisen ruokailuhetki paljastaa heistä paljon, vaikka yhdessäkään lauseessa ei suoraan kuvailtaisi henkilöitä tai heidän käytöstään. Tekeekö kasvissyöjä ruokavaliostaan numeron vai hoitaako lautaselleen jotakin vähin äänin? Kuinka henkilö suhtautuu tarjoilijan tekemään virheeseen? Entä viereisessä pöydässä huutavaan lapseen?

Ikivanha hokema ”Näytä, älä kerro”, pitää hyvin paikkansa. Mutta tiiviiksi pakatussa tarinassa on välin viisaampaa sanoa: ”Hän oli epäluotettava”, kuin rakentaa tilanne faktan näyttämiseksi toiminnan kautta.

Sama koskee stereotypioiden käyttöä. Polveilevan tarinan seuraaminen on lukijalle paikoin vaativaa (ja samalla palkitsevaa), mutta joskus kuormitusta on syytä keventää tekemällä sivuhenkilöstä yleisen käsityksen mukainen – ”kirjanpitäjä nousee hillityssä puolitakissaan huolella pestystä Nissanista”.

Jos aina tehdään vastoin odotuksia, saadaan tuoreita ja originelleja henkilöitä, mutta lukijalta kuluu huomattavasti enemmän energiaa tekstin prosessoimiseen. Harley-Davidsonin selästä laskeutuva kirjanpitäjä herättää kiinnostusta, mutta kaikkien sivuhenkilöiden ei tarvitse olla kiinnostavia.

Rutiinien kuvailulla voi luoda henkilöön särmää, jos jaksaa käyttää tilaisuudet hyväksi. Tällaisissa asioissa tulee vastaan myös aika. Jos on päättänyt käyttää tarinan kirjoittamiseen viisi vuotta, voi hioa jokaista lausetta kunnes saa otettua siitä kaiken irti. Mutta jos haluaa kirjoittaa kirjan vuodessa, voi hioa lauseen niin hyväksi kuin pystyy siihen varatussa ajassa.

Henkilön nivoutuminen osaksi juonta on tärkeää lukukokemuksen kannalta, mutta yhtä tärkeää se on kirjoittamisen kannalta. Henkilön pitää kasvaa tarinan mukana, kehittyä johonkin suuntaan, muuttua niin, että lukijan ja kirjailijan mielenkiinto tähän säilyy. Jos päähenkilö on kirjan lopussa samanlainen kuin alussa, on jotain pielessä.

Testaan henkilöitäni hyvin yksinkertaisella tavalla. Olisiko heihin kiinnostavaa tutustua todellisessa elämässä? Jos minun pitäisi kertoa heistä tuttavilleni, niin mitä kertoisin? Jos henkilö on tylsä kirjan sivuilla, niin kuinka voin olettaa, että lukija viihtyisi hänen seurassaan – tai että itse jaksaisin kirjoittaa hänestä?

Kuten tarinan suunnittelussa, tarvitaan henkilöidenkin luomisessa kitkaa, särmää ja käänteitä. Ihmissuhteiden on heijastettava tarinan maailmaa ja sävyä. Konflikti on aina kiinnostavampi kuin auvoinen onni – varsinkin jos konfliktin kautta pyritään tuohon onneen.

TARINAN MAAILMA

Kirjan tapahtumapaikat ovat tärkeämpiä kuin pintapuolisesti tarkasteltuna uskoisikaan. Ne virittävät tunnelmaan, auttavat uskottavuuden luomisessa ja lisäävät kiinnostusta.

Suuriin, koko tarinaa koskeviin valintoihin kuuluu ensinnäkin se, mihin maahan tapahtumat sijoittuvat. Joskus juoni sanelee tämän automaattisesti, toisinaan valinta on lähes vapaa. Henkilöiden kodit, työpaikat ja muut tapahtumapaikat valikoituvat samalla tavoin. Ihmisten luonne ja tausta määräävät heidän lähimiljöidensä sävyn. Tasapainoilen arkiuskottavuuden ja kiinnostavuuden välimaastossa; tavanomainen on uskottavaa, mutta tylsää – originelli puolestaan on mielenkiintoista, mutta luiskahtaa helposti epäuskottavaksi.

Ei riitä, että henkilöiden miljöö kuvaillaan lukijalle, kuvailun pitää lisäksi olla kohtauksen näkökulmahenkilön kautta värittynyt. Ruttokellojen alussa havainnoidaan säätilaa lentokoneen ohjaamosta: ”Lokakuinen aamu näytti matalan tuulilasin takana pimeältä ja tihkusateiselta. Suomi kuului laajaan matalapaineen alueeseen ja maatuulet olivat heikkoja.”

Uhrilennon päähenkilö on koulutukseltaan lääkäri ja tutkii omaa koiranpuremahaavaansa: ”Olkavarsi oli kuin tulessa. Antti varmisti, ettei verenvuoto ollut runsasta ja liikutteli rannetta ja sormia. Motoriikka toimi, eikä tuntopuutosalueita ollut. Vaikutti siltä, että ainakin hermot, jänteet ja tärkeimmät rakenteet olivat säilyneet ehjinä.”

Miljöön kuvailussa on tärkeää antaa muutama konkreettinen havainto, jotka luovat paikan tunnun ja tunnelman. Pyrin välttämään pelkkää kuvailua (”Huone oli sekainen”) ja kertomaan ympäristöstä tapahtumien kautta (”Antero pujotteli hujan hajan jätettyjen tavaroiden välissä”).

Mitä niukemmalla sanamäärällä selviää, sitä parempi. On tärkeää käyttää kuvailuja, jotka kertovat tiiviissä muodossa mahdollisimman paljon. Jos kirjoitan: ”Miehen ahavoituneet kädet tarttuivat matkalaukkuun”, kerron samalla miehestä jotakin – hän on ollut paljon ulkoilmassa, ehkä ruumiillisessa työssä, eikä hän kenties ole tottunut matkustaja. Hyvä kuvailu paljastaa vain jäävuoren huipun ja jättää veden alla olevan osan lukijan oivallettavaksi.

Sama koskee detaljointia – yritän valita mieluummin yhden konkreettisen yksityiskohdan kuin vuolasta kuvailua. Mitä visuaalisempi ja konkreettisempi tuo yksityiskohta on, sitä parempi. Sen pitäisi kuvastaa paikkaa tai henkilöä mahdollisimman osuvasti. Jälleen kerran kannattaa pyrkiä erikoisiin, mieleenjääviin detaljeihin, mutta varoa epäuskottavuutta. Olisi erikoista panna vanha mummo Ferrarin rattiin, mutta kuinka uskottavaa se on?

Periaate havintojen ja detaljien kirjoittamisessa on yksinkertainen: jokaisen niistä on tuotava jotain merkityksellistä tarinaan – luotava henkilöä tai tunnelmaa, välitettävä vaivihkaa informaatiota. Tämä koskee yhtä lailla esineympäristön kuvailua kuin säätilaa. Kullakin kohtauksella on tietty tunnelma, jota tavoitellaan erilaisin keinoin. Murhaajan taloon yksin jääneen päähenkilön jännitystä voivat korostaa pimeys ja kattoon rummuttava sade, joka estää kuulemasta ääniä. Keskimääräisyys ei ole kovin dramaattista tunnelman luomisessa(kaan), joten mieluummin rankkasade, joka todella saa veden kuohumaan räystäskouruissa, katuojat täyttymään ja jalkakäytävät tyhjenemään ihmisistä.

Sama koskee rutiininomaista arkipäivää – siitäkin kannattaa tehdä korostetun rutiininomainen; lukija huomaa vihjeet ja alkaa odottaa jotain yllätyksellistä tapahtuvaksi. Samaa keinoa käytetään elokuvissa: hiljainen lähiö, lasten etäistä kiljahtelua leikkipaikalta, kamera seuraa hitaasti kävelevää miestä, joka puristaa laukkua kädessään lujemmin kuin olisi tarpeen…

Yksittäisten sanojen teho on valtava, ja niihin kannattaa luottaa. Kun kirjoitin Pedon syleilyä ja loin sota-ajan maailmaa, yritin toiminnan ohessa muistuttaa lukijaa sen ajan ympäristöstä. ”Marc sytytti Citroenin keltaiset ajolyhdyt ja suuntasi etelään Genevenjärveä kohti soran rapistessa auton alustaan ja astinlautoihin. Hän laski huopahattunsa matkustajan istuimelle.”

Tai: ”Klassisen musiikin joukossa oli muutamia uusia amerikkalaisia jazz-levyjä. Anna otti tottuneesti eboniittilevyn paperisuojuksesta ja asetti sen gramofonin verkaympyrälle. Coleman Hawkinsin tenorisaksofonin tummat sävelet alkoivat soljua suuresta kovaäänisestä.”

Samaa periaatetta käytin jo luodessani Pääkallokehrääjän vaihtoehtoista Suomea, sodan hävinnyttä Suomen Demokraattista Tasavaltaa. ”Antero käveli Esplanadin puistoon fasismin uhrien muistomerkin kohdalla. Hämärtyvä syksyinen keskiviikkoilta oli pilvinen, mutta tyyni ja lämmin. Ruskan värjäämien lehmusten katveessa ilmoitustaululla oli mainosjulisteita: Leipzigin Gewandhaus-orkesteri esiintyi Kulttuuritalossa ja Dresdenin Semper-ooppera vieraili Bulevardilla.”

Työtä konkreettisten, elävien havaintojen keksiminen teettää, sillä jokaisella sivulla on kymmeniä lauseita, ja kirjassa satoja sivuja. Se on kuitenkin ainoa tapa saada lukija astumaan tutulla ja turvallisella tavalla tarinan kuvitteelliseen maailmaan, jossa tapahtuu sellaista mikä todellisessa elämässä ei ole mahdollista.

HENKILÖIDEN LUOMISESTA

Tarinan henkilö on sitä, mitä hän tekee. Teot määrittävät ihmisen. Henkilö syntyy luonnostaan tätä kautta ja nivoutuu luontevasti tarinaan. Jos joutuu kysymään itseltään, pitäisikö luoda ensin juoni ja keksiä siihen sopiva päähenkilö, on jotain pielessä. Yhtä pielessä tilanne on silloin, jos joutuu keksimään hyvälle henkilöhahmolle tarinaa. Kumpikin nivoutuu erottamattomasti toisen osaksi.

Henkilöt alkavat siis elää elämäänsä toimimalla. Tekoihin puolestaan johtavat valinnat. Tekemällä valintoja henkilö ilmentää sitä mitä hän on. Pienetkin valinnat kertovat paljon, suurista puhumattakaan. Kohtaukset, joissa päähenkilö joutuu valinnan eteen ovat juonipisteitä, jotka sysäävät tarinan uuteen suuntaan. Huolehdi siitä, että suunta on yllättävä, mieluiten vastakkainen lukijan ja päähenkilön odotusten kanssa.

Henkilön valintojen ja tekojen taustalla on motiivi. Se saattaa ilmetä heti teon jälkeen tai sitä ennen, mutta usein vasta paljon myöhemmin, vähitellen. Valmiiksi pureskeltu teksti ei ole kiinnostavaa. Toisaalta liika pimittäminen uuvuttaa lukijan.

Motiivin on oltava oikeassa suhteessa tekoihin. Epäsuhdasta seuraa melodraamaa tai tahatonta komiikkaa. Nakkivaras ei kaiva tunnelia kioskin alle, vaan rikkoo lasin.

Motiivi kumpuaa henkilön taustasta. Sitä ei kannata valottaa raskaina elämäkerrallisina osuuksina, vaan paljastaa vähitellen tarinan edetessä. Mutta tekijän on tiedettävä alusta asti, millainen historia henkilöllä on. Viisainta on kirjoittaa se ylös. Läheskään kaikkia yksityiskohtia ei kannata kertoa lukijalle, mutta ne vaikuttavat taustalla ja helpottavat sen näkymättömän kudelman luomisessa, joka tarinaa pitää koossa.

Henkilön pintaa ovat tavat, kyvyt, maut, mieltymykset, ulkonäkö. Ne eivät kuitenkaan ole yleensä kovin kiinnostavia. Kiinnostus syntyy vasta silloin, kun henkilön asenteet ja arvot joutuvat konfliktiin jonkin ulkoisen tai sisäisen voiman kanssa. Mikä voi mennä pieleen henkilön elämässä? Kuka kärsii eniten tilanteesta? Mikä on pahinta mitä voi tapahtua tälle ihmiselle? Ja mitä siitä seuraa? Nämä ovat peruskysymyksiä ja niiden ympärille rakentuu kaikki muu.

Kaikkein tärkeintä on luoda tunnetason side lukijan ja henkilön välille. Jos sidettä ei synny, vauhdikkainkaan toiminta ei tyydytä lukijaa – ja vielä pahempaa: et jaksa itse kirjoittaa.