Ideasta kansien väliin

Mitä tapahtuu ennen kuin lukija pääsee tarinan ääreen? Tässä hiukan taustaa kirjailijan näkökulmasta.

IDEA

Tarina syntyy ajatuksesta, joka voi liittyä tapahtumaan, paikkaan, henkilöön tai lähes mihin tahansa. Kipinän voi antaa pieni uutinen lehdessä, kiinnostava ihmiskohtalo tai jokin kiehtova miljöö. Mitättömänkin tuntuinen asia tai tunnelma voi antaa halun kirjoittaa kokonainen kohtaus, jonka ympärille syntyy lisää kohtauksia ja niin edelleen.

Yksittäinen, sinänsä kiinnostava episodi ei kuitenkaan riitä. Tarvitaan idea. Se on kriittisen tärkeä – ei pelkästään lopputuloksen laadun kannalta, vaan siksi että kirjan saa valmiiksi. Toimiva idea suorastaan pakottaa kirjoittamaan enkä voisi kuvitella jaksavani tehdä valmiiksi tarinaa, johon innostus ei säily koko pitkän prosessin ajan.

Tutkailen toimivankin tuntuista ideaa pitkään. Mietin vaihtoehtoisia käsittelytapoja, erilaisia päähenkilövaihtoehtoja sekä ennen kaikkea sitä, saako ideasta todellakin syntymään kirjoittamisen ja lukemisen arvoisen tarinan. Jotkut ideat kantavat loistavasti jonkin matkaa, mutta niistä ei saa kokonaista kirjaa.

Kymmenien hylättyjen ideoiden joukosta siilautuu yleensä muutama, jotka pyörivät mielessäni toteuttamiskelpoisina. Sen jälkeen kun olen varmistunut siitä, että idea kantaa riittävän pitkälle, saatan kertoa sen jollekin. Kuulijan katse paljastaa välittömästi, onko tarinassa ainesta.

Tässä vaiheessa voi käydä niin, että tarina karsiutuu. Mutta toisin päin ei koskaan – vaikka kuulija syttyisi kuinka paljon tarinasta, mutta minä en, täytyy hanke unohtaa. Ilman aitoa kipinää 450-sivuisen kirjan tekeminen on sula mahdottomuus, ainakin minulle. En usko juuri kenenkään voivan valita aihettaan laskelmoidusti, ilman omaa innostusta – veikkaan että 100 000 näppäimenlyönnin jälkeen työ alkaa kangerrella ja viimeistään 200 000 lyönnin jälkeen tulee seinä vastaan. Ja sen jälkeen tarvittaisiin vielä puolisen miljoonaa lyöntiä…

Idean pallottelu tässä vaiheessa lukijalla – tai pikemminkin kuulijalla – antaa jonkinlaista osviittaa, mutta ei sen enempää. Jos tarinoiden testaaminen kaupallisessa mielessä olisi mahdollista, eivät Hollywood tai kustantamot tuottaisi yhtäkään tappiolle jäävää elokuvaa tai kirjaa. On siis syytä valita aihe johon itse uskoo ja luottaa siihen, että muilla on edes osapuilleen samanlainen maku.

Mitä pienempään tilaan saan mahtumaan tarinan ytimen, sitä luottavaisemmin siihen suhtaudun. Esimerkiksi Pääkallokehrääjän idea on yksinkertainen: Entä jos Neuvostoliitto olisi miehittänyt sodan päätteeksi Suomen – ja vuonna 1986 ryhmä kansallismielisiä suomalaisia päättäisi kiristää vapauden takaisin?

TAUSTATYÖ

Kun tarinan ydin on selvillä, alkaa taustatyö tarinan rakentamiseksi. Aiheesta riippuen perehdyn mitä erilaisimpiin asioihin. Jotkut aihepiirit ovat entuudestaan tuttuja, mutta joihinkin joudun perehtymään ensikertalaisena.

Usein tarinan keskiössä on tietty teema, johon on syytä tutustua kohtalaisen perusteellisesti jo varhaisessa vaiheessa; sota-ajan arki ja muutamat historialliset tapahtumat Pedon syleilyssä, median toimintamekanismit ja bioaseet Ruttokelloissa, Suomen Demokraattisen Tasavallan luominen Pääkallokehrääjässä jne. Tutkimustyön seurauksena saattaa löytyä tietoja jotka sysäävät tarinaa uuteen, oletettua kiinnostavampaan suuntaan – tai päin vastoin.

Toisaalta aineiston kahlaaminen liian perusteellisesti on alkuvaiheessa turhan aikaavievää, sillä vasta tarinan kehittymisen myötä löytyy konkreettisia, vastausta kaipaavia kysymyksiä. On siis viisaampaa perehtyä yksityiskohtiin vähitellen, työn edetessä. Taustatyö ja tarinan rakentaminen ovat limittäisiä ja rinnakkaisia prosesseja.

Varsinaisen teeman lisäksi tutkimustyötä kaipaavat juonen muut elementit. Esimerkiksi Pedon syleilyn naispäähenkilö Anna Helle on pianisti, joten selvitin hänen ammattiinsa liittyviä detaljeja pianistilta. Uhrilennossa Sara Lindroos on arkeologi, joten keskustelin arkeologin kanssa.

Hedelmällisin tapa tietojen hankkimiseksi on asiantuntijoiden haastatteleminen, mutta pohjatyön teen mieluiten kirjallisista lähteistä. Kun olen saanut kokonaiskuvan aihepiiristä ja rakentanut tarinaa, osaan keskittyä olennaisiin kysymyksiin.

Tärkeä osa taustatyötä on liikkuminen aidoilla tapahtumapaikoilla. Joskus tarina edellyttää hyvinkin tarkkaa tutustumista miljööseen. Esimerkiksi Pääkallokehrääjän loppupuolen tapahtumat Salzburgin seudulla perustuvat melko tarkasti todellisiin miljöisiin.

Käytän tapahtumapaikoilla liikkuessani kameraa ja sanelinta. Tehokkainta ja miellyttävintä on mennä tutustumaan miljööseen siinä vaiheessa, kun kohtauksen runko on jo kirjoitettu. Usein käy niin, että etukäteen kirjoittamaani kohtaukseen ei tule tutustumiskäynnin jälkeen kovinkaan monia lisäyksiä ja tarkennuksia, mutta ne jotka siihen tulevat ovat sitäkin tärkeämpiä.

Taustatyö ja asioiden tutkiminen on osattava lopettaa sopivassa vaiheessa, muuten kirja ei valmistu koskaan. Minulla on taipumus unohtua aineistoa etsiessäni lehtileikevarastojeni ääreen, nettiin tai kirjaston uumeniin, mutta monasti se on paitsi hauskaa myös hyödyllistä – odottamattomista lähteistä saattaa löytyä tarinaa mielenkiintoiseen suuntaan sysääviä asioita.

ENSIMMÄINEN VERSIO

Kun tarina on selvillä ja aineistoa henkilöistä, tapahtumapaikoista ja juonen elementeistä on riittävästi kasassa, on aika tehdä kirjan runko.

Runko on kuin sisällysluettelo tarinan tapahtumista. Siinä kustakin kohtauksesta on sen verran sisältöä – muutamasta rivistä muutamaan kymmeneen riviin – että pystyn hahmottamaan kuinka tarina etenee. Samalla selviää myös yhä tarkemmin, mistä tarvitsen lisää aineistoa.

Rungon tekeminen on tärkeä työvaihe, koska silloin käy ilmi missä ovat tarinan heikot kohdat – milloin jännite uhkaa herpaantua itseltäni ja lukijalta, missä on syytä käsitellä sivujuonta ja missä pysytellä pääjuonessa, mikä on paras paikka antaa olennaista informaatiota jne.

Rungon muodostavan kohtausluettelon jälkeen alkaa varsinainen kirjoittaminen. Kohtaukset paisuvat muutamasta rivistä siihen mittaan, joka tarvitaan tarinan kuljettamiseen. Tarina muuttaa ensimmäisen version aikana muotoaan siitä, mitä se oli runkovaiheessa. Jotkut henkilöistä alkavat elää suunniteltua vahvemmin ja saavat olennaisemman merkityksen, toiset saattavat karsiutua kokonaan pois.

Myös juoni hioutuu – saattaa löytyä yllättäviä aukkopaikkoja, joita en ole aiemmin huomannut, tai juonesta löytyy hedelmällisiä käänteitä, joiden ympärille rakentuu kiinnostavia elementtejä.

Lähetän ensimmäisen version kustannustoimittajalleni ja muutamille lukijoille ja pyydän tarinaan liittyvää yleisluontoista palautetta.

JATKOVERSIOT JA VALMIS KÄSIKIRJOITUS

On mielenkiintoista saada palautetta jo ensimmäisestä versiosta. Vaikka tarina siinä vaiheessa on monessa suhteessa puutteellinen, pystyn arvioimaan mikä palautteessa johtuu keskeneräisyydestä ja mikä ei.

Kehuja on mukava kuulla, mutta mielenkiintoisempaa on keskittyä ongelmakohtiin. Erityisen hankalaa on toisinaan sopivan lopun löytäminen. Lopetuksen on tehtävä oikeutta tarinalle ja päähenkilöille. Olisi tuhoon tuomittu yritys pyrkiä lopetuksella miellyttämään lukijaa – vain ja ainoastaan tarinan on saneltava loppuratkaisu, joka onnistuneimmillaan on yllättävä ja ajatuksia herättävä.

Lähes aina esilukijoiden havainnot osuvat yksiin omien käsitysteni kanssa; olen saattanut lakaista jonkin ongelman laiskuuttani maton alle, mutta palaute havahduttaa minut puuttumaan siihen.

Seuraavissa versioissa huomioin palautteen ja syvennän tarinaa sekä lisään miljöiden yksityiskohtia, puvustan henkilöitä, sisustan heidän kotejaan ja täytän #, X ja *-merkkejä, joita olen kylvänyt niihin kohtiin, jotka vaativat täyttämistä tai tarkistamista.

Käsikirjoituksen lause saattaa näyttää tältä: ”Antti kääntyi Xkadulle ja huomasi saman Toytotan*, joka oli seurannut häntä. Tummat pilvet taivaalla alkoivat #.” X kaipaa kadun nimeä, * automerkin tarkistamista, # säätilan yhdenmukaistamista.

Ensimmäisissä versioissa kiinnitän huomiota lähes ainoastaan tarinan sisältöön. Vasta myöhemmin alan korjata myös kieltä: selkeytän lauseita ja teen niistä mahdollisimman tehokkaita ja helposti ymmärrettäviä. Kieli ei ole kirjoissani pääasia, vaan tarina. Kieli on väline tarinan kertomisessa.

Kun tarina alkaa olla kunnossa, jätän sen kustannustoimittajalleni. Hän pureutuu kielen ryteikköihin ja muihin ongelmana pitämiinsä kohtiin. Otan lähes poikkeuksetta onkeeni kielen ammattilaisen ehdotukset. Olen huolestunut, jos jollain sivulla ei juurikaan näy korjausmerkintöjä. Minulle tulee silloin tunne siitä, että kaikkea mahdollista tekstin hiomiseksi ei ole tehty. Olen tyytyväinen nähdessäni korjauksia täynnä olevan marginaalin.

TAITTO JA OIKOVEDOS

Valmis käsikirjoitus taitetaan sivuiksi. Tässä vaiheessa selviää myös sivumäärä paperitilauksia varten. Taiton tuloksena saadaan oikovedos eli kirja A4-kokoisina irtosivuina. Näen tarinan ensimmäistä kertaa sellaisena, kuin lukijat tulevat sen näkemään. Teksti on eri näköistä omiin tulosteisiini verrattuna ja luen lopputuloksen tuoreesta näkökulmasta.

Oikovedoksen tutkiminen on jännittävää – pelkään koko ajan huomaamatta jääneitä töppäyksiä. Korjaukset koskevat tässä vaiheessa suoranaisia lyönti- ja muita virheitä. Makuasioihin en enää puutu – tai ainakin yritän olla puuttumatta…

Erityisesti kustannustoimittaja lukee vedoksen, ja kaikki yrittävät parhaansa mukaan huomata virheitä. Niitä jää kuitenkin tekstiin, se on ikävä tosiasia, joka harmittaa kaikkia osapuolia.

Vedosnipun luovuttaminen on viheliäistä. Väkisinkin jää sellainen tunne, että jotain olisi vielä tehtävissä tekstin parantamiseksi. Mutta siltä varmaan tuntuisi, vaikka hiomiseen olisi aikaa vuosikausia.

LUKIJOIDEN KÄSIIN

Kun olen jättänyt korjatun oikovedoksen kustantajalle, on minun panokseni teoksen luomisessa ohi ja siirryn välittömästi – kirjaimellisesti – seuraavan tarinan kimppuun. Vaihtelu todellakin virkistää näissä asioissa.

Kustantamon väelle syksy on kiireistä aikaa – he tekevät silloin suuren työn saadakseen minun ja muiden kirjailijoiden teokset kaupaksi. Tämä työ on alkanut jo varhain kevättalvella, jolloin olen toimittanut tarinasta tietoja ennakkomyyntiä varten.

Toimitan mahdollisimman varhain tekstiä ja kuvaideoita myös graafikolle, joka alkaa toteuttaa kantta. Kansi on tärkeä elementti – ja vaikea. Sen pitäisi kuvastaa tarinaa sekä herättää kiinnostusta.

Samaan aikaan tehdään takakansitekstit. Ne täytyy laatia kieli keskellä suuta – tarinasta ei saa paljastaa liikaa, mutta kuitenkin riittävästi. Sopiva määrä on tietenkin makuasia, mutta mieluummin liian vähän kuin liikaa.

Kirjan ilmestyttyä saan siitä palautetta, joka on aina mielenkiintoista. Kriitikot esittävät näkemyksensä, samoin muut lukijat. Omiin tarinoihin ei koskaan saa riittävästi etäisyyttä ja palaute on sikälikin hedelmällistä.